Teksti: Farzaneh Hatami Landi
Lue, kuka poimi rakkauden veneeseen.
Joskus elämämme valtaa alakulo ja tuntuu, että kaikki romahtaa. Näinä aikoina sielumme tarvitsee inspiraatiota ihan kuten kehomme tarvitsee ruokaa. Me kaikki tarvitsemme inspiraatiota, jotta voimme vapauttaa sielumme huolen orjuudesta ja saada elämällemme suuntaa. Inspiraatio on ruokaa sielullemme ja auttaa meitä tulemaan ihmiseksi, jollaiseksi haluamme tulla.
Hyvät inspiroivat tarinat ovat hieno tapa kohottaa sieluamme täyttymään toivolla ja optimismilla. Tarinat ovat tehokas työkalu koskettaa sydäntämme. Innostavat tarinat laukaisevat emotionaalisen impulssin sydämessämme ja mielessämme, kun olemme ahdistavassa tilanteessa. Inspiroivat tarinat voivat auttaa meitä näkemään valoa tunnelin päässä ja antaa meille rohkeutta. Tarinat voivat toimia opettajinamme, täyttävät sydämemme toivolla ja antavat tilaa oppia tuntemaan itseämme paremmin.
Ajattelin kertoa tarinan, joka avaa meille ajan merkityksen monissa asioissa. Kuinka asiat voivat kääntyä eri näköisiksi suhteutettuna aikaan.
Oli saari, jossa elivät tunteet ja logiikka: onni, suru, tieto ja kaikki muut – myös rakkaus. Eräänä päivänä asukkaille ilmoitettiin, että saari on uppomassa. Kaikki rakensivat veneen ja lähtivät – paitsi rakkaus. Se halusi pitää kiinni saaresta viimeiseen mahdolliseen hetkeen.
Kun saari oli melkein uponnut, rakkaus päätti pyytää apua.
Rikkaus ohitti rakkauden suuressa veneessä. Rakkaus sanoi: ”Rikkaus voitko ottaa minut mukaan?” Rikkaus vastasi: ”Ei, en voi. Veneessäni on paljon kultaa ja hopeaa. Sinulle ei ole paikkaa.”
Rakkaus päätti kysyä apua ylpeydeltä, joka lipui ohitse kauniissa veneessä: ”Ylpeys, auta minua!” ”En voi auttaa sinua, rakkaus. Olet läpimärkä ja saatat vahingoittaa venettäni”, ylpeys vastasi.
Suru oli lähellä, joten rakkaus kysyi: ”Suru, annatko minun tulla veneeseesi?” Suru pudisti murheellisesti päätään: ”Voi rakkaus, olen niin surullinen, että minun täytyy olla yksin.”
Rakkauden ohi kiisi onni. – Mutta hän oli niin onnellinen, että ei edes kuullut rakkauden kutsuvan häntä.
Yhtäkkiä kuului ääni: ”Tule, rakkaus! Otan sinut mukaan.” Ääni oli niin tervetullut, ja rakkaus siitä niin iloinen, että hän jopa unohti kysyä veneen kuljettajalta, minne he olivat menossa.
Kun he saapuivat kuivalle maalle, rakkaus kysyi tiedolta: ”Kuka auttoi minua?” Tieto vastasi hänelle: ”Se oli aika.” Rakkaus ihmetteli: ”Aika? Mutta miksi juuri aika auttoi minua?”
Tieto hymyili syvällä viisaudella ja vastasi: ”Koska vain aika pystyy ymmärtämään, kuinka arvokas rakkaus on.”