Perhehoito mahdollistaa kiireettömän ja laadukkaan hoivan. Kuntien kriteereissä on havaittu ongelmia.
Teksti: Ari Liimatainen
Vanhustenhoito on kriisissä. Perustuslain mukaan jokaisella on oikeus riittäviin palveluihin, mutta tällä hetkellä moni ikääntynyt jää hoivan ja palveluiden ulkopuolelle. Lähitulevaisuuden suuri yhteiskunnallinen kysymys onkin, miten kasvaviin palvelutarpeisiin vastataan.
Yhteiskuntatieteiden maisteri Emilia Leinosen väitöstutkimuksen mukaan yksi vaihtoehto voisi olla ikääntyneiden perhehoito.
Ikääntyneiden pitkäaikaisella perhehoidolla tarkoitetaan sitä, että apua ja hoivaa tarvitseva ikääntynyt muuttaa pysyvästi perhehoitajan kotiin asumaan.
Perhehoitajana voi toimia henkilö, joka on käynyt perhehoidon ennakkovalmennuksen ja todettu kokemuksensa perusteella päteväksi toimimaan perhehoitajana. Hän tekee kunnan kanssa toimeksiantosopimuksen hoivan antamisesta – perhehoitaja ei siis ole työsuhteessa kuntaan, mutta ei myöskään yrittäjä.
Leinosen tutkimuksen lähtökohtana oli ennen kaikkea sen ihmettely, mitä ikääntyneiden perhehoito oikeastaan on.
– Eniten minua kiehtoi perhehoidon välimuotoisuus, sillä se vaikuttaa jäävän kaikkien hoivamuotojen välimaastoon, Leinonen kertoo.
Kiireetöntä hoivaa
Emilia Leinosen tutkimuksen yksi merkittävä huomio oli se, että huolimatta perhehoitotyön raskaista puolista, kuten taloudellisista huolista ja työn sitovuudesta, perhehoitajat olivat erittäin tyytyväisiä työhönsä.
Kiinnostavin havainto oli, että varsinkin ne perhehoitajat, jotka olivat aiemmin työskennelleet esimerkiksi laitoshoidossa, eivät halunneet missään tapauksessa takaisin entisiin työpaikkoihinsa.
Perhehoito mahdollisti sen, että perhehoitajat saattoivat toimia oman hoivaetiikkansa mukaisesti ja antaa kiireetöntä ja mahdollisimman laadukasta hoivaa ja huolenpitoa asukkailleen. Toisaalta tämä tarkoitti myös sitä, että perhehoitajien oma vapaa-aika ja sosiaalinen verkosto kaventui.
Ei korvaa laitoshoitoa
Suurimmat ongelmat ikääntyneiden perhehoidon laajentamisessa näyttäisivät liittyvän perhehoitoon pääsyn kriteereihin sekä kuntien ja perhehoitajien väliseen yhteistyöhön ja tiedonkulkuun.
Perhehoitajilla oli huolestuttavia kokemuksia muun muassa siitä, ettei kuukausittaista hoitopalkkiota maksettu heille ollenkaan, sijaisten saaminen oli vaikeaa tai ettei heitä kohdeltu tasavertaisesti muiden kunnan hoitotyöntekijöiden kanssa.
Ikääntyneitä sijoitettiin perhehoitoon aivan liian myöhään, jopa vasta siinä vaiheessa, kun ikääntynyt olisi ollut jo laitoshoidon tarpeessa.
– Ikääntyneiden perhehoito voisi siirtää intensiivisemmän hoivan tarvetta vuosillakin eteenpäin, mikäli perhehoitoon olisi mahdollista päästä aikaisemmin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että perhehoitoa käytetään jossain määrin myös korvaamaan kallista laitoshoitoa ja tehostettua palveluasumista, mikä ei missään vaiheessa ole ollut perhehoidon tarkoitus eikä tulisi ollakaan, Leinonen toteaa.
YTM Emilia Leinosen yhteiskuntapolitiikan väitöskirjan ”Perhehoitoa paikantamassa – ikääntyneiden perhehoito formaalin ja informaalin rajalla” tarkastustilaisuus pidetään 5.9.2020.